Syyskuun mökkipäivät ovat yhtä kyykytystä. Vuoroon metsässä ja puutarhassa. Mieluummin molemmissa. Poimin suuren puun alta yhdeksän ämpärillistä pudokkaita. Hyydyin hommaan niin, että toisen suuren puun alusta jäi korjamatta.
Laatuluokittelun jälkeen naapuri sai pyykkikorillisen peuroille vietäväksi. Osa meni suoraan kompostiin. Mukaan lähti kolme suurta muovikassillista. Yksi itselle, muut kavereille.
Seuraavaksi rantaan hakemaan vähän pihlajanmarjoja. Keittelen niistä hilloa omenoiden kanssa.
Pihlajan viereen, koivun kannon päälle oli luonto loihtinut hurmaavan taideteoksen.
Viime viikonloppuna savipitoinen kasvimaa oli ikävä lähestyttävä. Koko viikon on ollut poutaa. Nyt oli täsmähetki kääntää ja kuokkia sarka valkosipuleiden istutusta odottamaan.
Ettei rehkinnän tuoma hyvä hiki menisi hukkaan, kanttasin rikkaruohot myös kasvimaan reunasta kehäkukkien viereltä.
Laukalle lähti taas. Kun lapio nyt oli käynnistetty, eikä selkä vastustanut isommin, käänsin vielä osan kasvimaata. Nyt oli päivän hyötyliikunta hoidettu. Tai niinhän sitä luulisi.
Kasvimaan reunalla oli vielä muutama myöhäinen kehäkukka kukassa, vaikka niiiden kaverit jo kypsyttelivät siemeniä. Aherruksen palkaksi syksyinen kimppu kotiin vietäväksi.
Ruokatauko ja takaisin pihalle. Tontillamme on isoja vaahteroita oikeastaan enemmän kuin yhden pihan tarpeisiin. Kauniita ovat, mutta lehtien määrä on melkoinen. Siskot tuon viime viikonloppuna siivosivat, mutta taas ovat lehtiään sirotelleet. Ja paljon on vielä puissa.
Lehdet olivat kuivia ja ilma tyyni. Eipä löytynyt selitysten paikkaa, oli tartuttava haravan varteen. Yhtään ei voi tietää, mikä on tilanne seuraavalla kerralla. Kuivia lehtiä jaksaa mummukin pressullisen kerrallaan kiskoa.
Haravoidessa löytyi toinen luonnon taideteos vanhoilta rapuilta.
Kevät ja kesä ovat minulle mieluisimpia vuodenaikoja. Syksy on aina haikea ja ahdistavakin. Pakko on myöntää, että on syksylläkin hetkensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti