Sauvakävely, Nordic Walk, hullujen suomalaisten keksintö. Kauan eläköön ja laajalle levitköön.

Aurinko, mukavasti lämpöä, keltaista ja punaista hehkuva ruska. Jos lokakuu on tällaista, mikäs tässä. Tossut jalkaan, sauvat mukaan ja lenkille. Paitsi että sauvailu on kivaa, siihen on painavat syynsä.

Olen elellyt leppoisia eläkeläisen päiviä reilut viisi vuotta. En ole koskaan ollut urheilullinen. Nuorena kävin jumpassa. Se jotenkin kuului asiaan. Neljänkymmen korkeudella aloin juosta. Oli se vähän kivaakin. Kyllästyin. Kokeilin salia. Ei. Jossain viiden- ja kuudenkymmenen välillä aktiivinen liikunta jäi kokonaan. 

Edestakainen reilun sadan kilometrin työmatka sujui autolla kotipihasta työpaikan talliin. Pitkän päivän jälkeen olin mielestäni ansainnut nokoset. Sitten olikin ilta. Viikonloppuna oli mukavaa käydä kävelyllä. Matkoilla kävelen tuntikausia. Se on hauskaa.

Useimpien naisten tavoin olin teinivuosista asti tarkkaillut painoani. Imenyt itseeni kaikki painonhallintajutut. Paastonnut. Testannut kaalisoppa- ja muut villitysdieetit. Kuivaharjannut. Sivellyt sellugeelit. Olin kyllästynyt.  Mikä hemmetin naisen ikiriesa tämä painojuttu on? Tässä iässä voi jo hellittää, ajattelin. Mitä väliä muutamasta lisäkilosta.

Painoa kertyi parin kilon vuosivauhtia. Ei tuntunut paljolta. Aika kului ja kiloja hilaantui. Olin perusterve. Mielestäni se riitti. Kokoni oli 44, pituutta on 175 cm. Tässä kohden aloin pitää huolta siitä, että paino pysyy vakaana. Näin meni vuosia. 

Kerran menin jossain asiassa työpaikan terveydenhoitajan puheille. Hän sanoi, että katsotaanpa tässä samalla verenpaineesi ja -sokerisi, kun et ole käynyt vuosiin. Se oli shokkihoito. Minä, terve ihminen, sain kertaheitolla verenpaine- ja kolestrolilääkityksen sekä kehotuksen tarkkailla sokeriarvojani ja ruokatottumuksiani. 

Käykää terveystarkastuksessa, vaikka tuntisitte itsenne terveiksi. Nuo eivät tunnu. Yleinen väsymys on helppo kuitata ihan muuhun piikkiin. Vanhuus ei tule yksin, ajattelin minäkin huolettomasti. Ei tulekaan.

Kun kävimme läpi syömisiäni, ei niistä juuri huomauttamista löytynyt. Olinhan jutut lukenut ja sisäistänyt. Söin vain kulutukseeni verrattuna liikaa. Ja väärin. Aamiainen seitsemän jälkeen oli vakio: kolme ruokalusikallista omaa sokeritonta mysliä, rasvatonta jukurttia ja muki mustaa kahvia. Työpaikan lounaalla vetäisin jo kirkuvaan nälkään päivän ainoan lämpimän aterian. Liikaa kerralla. Illat kuittasin hedelmillä ja ruisleiväillä. Leipä ilman levitettä, vähäräsvaista juustoa ja kalkkunaleikettä. Peruna ja pasta olivat lounaiden vankka perusta.

Jäätyäni eläkkeelle, ajattelin vihdoin noteerata lääkärin liikuntapatistelut. Asetin viikkotavoitteeksi kolme puolen tunnin kävelylenkkiä. Vähitellen lenkit pitenivät. Ja tihenivät. Olin saanut lapsilta lahjaksi kävelusauvat. Koelenkin jälkeen ne olivat riippuneet naulakossa ainakin kymmenen vuotta. 

Kerran näin auton ikkunasta, miten nuori nainen lykki sauvoilla menemään rytmikkäästi. Väläyksenä tajusin, että jos joku, niin tuo on minun juttuni. Ja minullahan on sauvat. Jes! Mitten kävi painolle ja ruokatavoille, siitä toiste. Nyt lenkille!

Tänään lenkki oli silkkaa nautintoa. Kaduilla värikkäiden lehtien verhoama maa ja maatuvien lehtien tuoksu. Metsässä neulasten kattamat polut, puiden välistä vilkkuva aurinko, havumetsän huuumaava tuoksu ja raikkaus. Seitsemän kilometrin kieppi oli kevyt astella.

Helsingissä hulluilemassa

Tavaratalo Stockmannin Hullut Päivät saavat totisesti väen liikkeelle. Astuinpa minäkin junaan ja liityin joukkoon. Varsinainen matkan kohde oli kuitenkin sisustustavaraliike Granit Bulevardin alkupäässä.

Lama tai ei, Stockan hullarit saavat väen liikkeelle vuodesta toiseen. Eri asia sitten on, paljonko näissä oloissa lopulta kilahtaa kassaan, vai tyytyykö väki haahuiluun ja hypistelyyn. Kassajonot kyllä näyttivät lupaavilta. Ja veivät ostohalut. 

Viihdyin silti hyvin. Kiersin lähes kaikki osastot. Tavaralaarien sijaan tarkkailin enemmänkin niitä penkovia ihmisiä. 

Kun aikaa oli, katsastin viimeksi vielä miesten kerroksenkin. Siellä olikin kaupungin tyylitietoisten miespuolisten kokoontumisajot. (Vinkki: työajan jälkeen on paras aika tarkkailuun) Vaarista teiniin toinen toistaan tyylikkäämpää miesväkeä. Aistittavisissa määrätietoinen ostamisen meininki.  

Yksi asia miehissä kiinnitti erityisesti huomiota. Olivatko he lähes kaikki tulleet suoraan hiussalongista? Silmiinpistävin trendi mielestäni on nyt miesten kampaukset. Tarkasti ja persoonallisesti leikattuja, huolella asemiinsa föönattuja ja vahattuja kampauksia. Nuoret miehet ovat alkaneet keikaroida! Mahtavaa. Naisten ykköskampaus on nyt tiukka poninhäntä. Joko auki tai Kippari-Kallen Olgan tyyliin päälaelle sykerölle kietaistuna.

Keltaista hullunkassia en nyt hankkinut. Kahden tunnin kiertelyn jälkeen ostin sentään kotimatkan ratoksi iltapäivälehden puoleen hintaan. Ei ollut jonoa. 

Tukholman käynneillä yksi suokkikauppojani on ollut sisustustavaraa myyvä Granit. Myös Helsingissä tätä nykyä. Sattui niin mukavasti, että suosikkiblogini Varpusen pitäjä ja ammattikuvioiden kautta tuttu Susanna Vento laittoi yhteistyössä Granitin kanssa kutsun iltatapaamiseen. Siitä muutama fiilistelykuva. 

Liikkeenä Granitin tyyli on graafinen ja selkeä, kuitenkin kotoinen. 

Granitin oman väen ohella illan emäntänä hyöri Varpunen-blogia pitävä Susanna Vento.

Arki on kaunis, kun arkiset tarve-esineet ovat kauniita.

Kauniit lehtiöt, kansiot ja säilytystavarat ovat jonkin asteen heikko kohtani. Ostamista hillitsi se, että tiedän kotona yhden piirongin laatikon. Se pursuu täyttöä odottavia muistikirjoa. Hups. 

Riisipaperivalaisimet Granitin tyyliin.

Kuparilangasta punotuissa koriämpäreissä on viehkoa haurautta ja vahvuutta. 

Yhteistyössä itseni kanssa.

Metsänautintoa ja rautakankivääntöä

Kun tekee itselleen ja omaan tahtiin, lähtee homma helposti lapasesta. 

Kolmeen siskon kanssa vietettyyn mökkipäivään mahtui taas niin paljon tapahtumaa, että saa oikein muistella, mitä kaikkea tuli puuhailtua. 

Lauantaina ehdin perille vasta iltapäivällä. Sisko oli jo käynnistänyt tontin pusikoituneen reunan raivauksen. Hyvä idea. Liityin kaveriksi. Yhdessä saimme aikaan melkoisen kasan setvittävää rankaa ja oksaa. Jossain vaiheessa sisko siirtyi sisään leipomaan korvapuustipäivän kunniaksi lupaamiaan puusteja ja bostonkakkua. 

Ilma oli leppoisan tyyni, Sytytin tulet kokkopaikallemme. Siihen oli juhannuksen jälkeen jo kertynyt melkoinen risukasa. Kiskoin oksakuormia pressun päällä nuotioon. Ilta ehti jo pimetä, kun sain viimeisen lastin tulille. Kipaisin itselleni palkkioksi tölkin alkoholitonta olutta ja katselin liekkejä saunan edustalla tunnelmoiden.

Sunnuntaina suppisjahtiin.

Pari tuntia metsässä kuljeskelua on silkkaa nautintoa. Kun vielä saa suppisskannerin silmissä toimimaan, alkaa lehtien ja heinien kätköistä löytyä poimittavaakin

 Naapuria olivat hirvikärpäset päässeet puremaan pahasti. Säikähtäneinä viritimme tiukat pesumuijahuivit päähän, toiset huivit kaulaan ja vedimme vetoketjut kiinni leukaan asti. Jostain olin lukenut, että hirvikärpäsiä voi hämätä hajulla. No heh, suihkimme takeille vessan hyllyltä löytynyttä vanhaa hajuvettä. Yhtään havaintoa hirvikärpäsistä emme tehneet. Liekö tuju karkote tehonnut. Vähemmän erähenkisesti tuoksahtavat takit piti kyllä reissun jälkeen jättää ulos tuulettumaan.

Saunan edustalla olevaa suurta kantoa olimme kuntoiluhengessä silponeet kukin vuorollaan jo kauan. Pahuksen kova ja sitkeä olikin. 

Edellisen illan tulilta sain idean. Virittelin kannolle nuotion. Kuvassa on ihan alkuvaihe. Kannoimme tuleen kepukoita, joita on kertynyt pinoiksi asti. Ei kanto tietenkään mihinkään syttynyt, kunhan hiiltyi pinnasta. Ympärille kertyi kuitenkin hyvä hiillos. Elättelin toivoa, että se pehmentäisi juuria. Lopuksi kastelimme ympäristön ja jätimme hiilloksen hiipumaan.

Aamulla oli pakko kiiruhtaa kokeilemaan, helpottuisiko homma. Rivakkaa louskutusta kanto edelleen vaati. Paloja alkoi kuitenkin irrota yhä lupaavampaan tahtiin. Siitä se flow lähti, pakko jatkaa viimeiseen asti.

Hurraa ja hallelujaa! Kanto on poissa. Täytimme kuopan hakkeella. Päälle lapioitiin  maata. Tulevana suvena tuokin kynnös saa kasvaa nurmeksi. Vihdoinkin. Ajateltiin myös poistaa jo ikääntyneet saunalta laiturille johtavat puurallit. Että pääsee tuohonkin nurkkaukseen kurvaamaan ajettavalla ruohonleikkurilla. 

Rallien tilalle olisi tietenkin hyvä saada joku muu kulkutie saunalta laiturille. Siitä se ajatus sitten lähti. Täydellisesti lapasesta. Sisko otti rautakangen. Vattumaan reunustalla on nurmen alle jäänyt kivipolku. Sisko nosti kokeeksi yhden kiven. Mitä aarteita siellä olikaan! Kohta oli kaikki kivet innosta pinkeinä kangettu esiin. Kärräsimme ne saunan seinustalle odottamaan seuraavaa vaihetta.

Kyllä pari naista, rautakanki, pönkkälauta ja kottarit ovat toimiva tiimi, todettiin. Tässä kohdin kuitenkin arveltiin, että osattaisiinko hullut akat jo hellittää. Vielä mitä. Kun kankeamisen vauhtiin oli päästy, hoksattiin vielä yksi kivi, jonka nurmesta pilkottavaa kulmaa joutui aina ruohoa ajaessa varomaan. Olihan sitä kokeiltava. Hitsi että se olikin iso!  Vaan nousi. 

Hauskaa oli. Tämä tarina ehkä  kaipaa loppukevennystä. Pelargonit saivat jättää hyvästit kesälle ja siirtyä tarkkailemaan lokakuista maisemaa lasin läpi.